Tiesitkö, että Suomessa on 2,6 miljoona työssäkäyvää ihmistä? Ja tiesitkö, että heistä 57% arvioi, ettei pysty juuri milloinkaan tekemään työtään etänä? Se tarkoittaa noin 1,5 miljoonaa työssäkäyvää. Työelämä on murroksessa ja kehittyy nopeasti – toivottavasti hyvään suuntaan. Ihmisten suhtautuminen työhön muuttuu ja työpaikat muuttuvat. Kuitenkin puhumme tällä hetkellä työelämän ”uudesta normaalista” etä-, lähi- ja hybriditöineen, aivan kuin se koskisi meitä kaikkia. Todellisuudessa ”uusi normaali” ei ole mitenkään uusi enemmistölle Suomessa.
Koronapandemian hyvänä puolena on ollut laajamittainen keskustelu työntekemisen tavoista ja johtamisesta. Keskustelu on kuitenkin ollut melko yksipuolista. Vai oletko kuullut puhuttavan ”uuden normaalin” vaikutuksista niihin, jotka eivät sitä etätyötä pysty tekemään (tai halua tehdä)? Heille ”uusi normaali” saattaa tarkoittaa sitä, että oma esimies ja tukitoiminnot ovat enemmän etänä tai että työpaikan kehittämistä mietitään lähinnä niiden kautta, jotka voivat työskennellä joustavammin. Heille ”uusi normaali” saattaakin olla huonompi kuin vanha normaali.
Meillä on yksi yhteinen huolenaihe, josta puhutaan aivan liian vähän. Se on työn arvostuksen heikkeneminen Suomessa. Meillä on töitä, joita ei tunnuta arvostettavan, vaikka ilman niitä yhteiskuntamme ei pyörisi. Meillä on töitä, joita ei voi tehdä etänä. Meillä on töitä, joiden työaikaa ei voi järjestellä vain kahdeksasta neljään. Se, että julkisessa keskustelussa suurimman näkyvyyden saa ”etätyö”, on omiaan lisäämään mielikuvaa ”paremmista töistä”. Ellemme onnistu muuttamaan tätä suuntausta, pelkään, että tuloksena on isoja ongelmia. Ajatelkaapa, minkälaisia seurauksia tällä voi olla esimerkiksi ammatilliseen koulutukseen.
Mistä sitten lääke? Varmaa on, että tarvitsemme huomattavasti nykyistä enemmän työvoimaa rajojemme ulkopuolelta. Se ei kuitenkaan ratkaise juurisyitä. Miten työpaikka, jossa ei ole mahdollisuutta etätyöhön, jossa tehdään työtä muulloinkin kuin toimistoaikana ja jossa ei ole mahdollista kilpailla kovapalkkaisimpien työpaikkojen kanssa, voi kuitenkin olla kiinnostava? Vastaus löytyy peilistä: uskon, että organisaatio, jossa on ensiluokkaista johtamista sekä kulttuuri, joka asettaa ihmiset keskiöön, tulee menestymään, vaikka se ei täyttäisikään kaikkia ”uuden normaalin” vaatimuksia.
Mitä jos siis kääritään hihat, ja tehdään töitä paremman työelämän eteen? Siihen meistä jokainen pystyy vaikuttamaan.
Ja hei: muistetaan, että kaikki työ on arvokasta!
Kolumni on alun perin julkaistu Turun kauppakamari 4/2021, jonka voit lukea täältä