Työvoimapulaan on liitetty paljon lukuja. Tässä henkilökohtaiset suosikkini, kolmen kärki:
– 6000. Uusien osaajien määrä, jonka Varsinais-Suomi tarvitsee 2020-luvulla vuosittain. Eli reilusti enemmän kuin Salon kaupungin väkiluvun verran.
– Yksi. Maakuntien määrä, joissa on luonnollista väestönkasvua (Uusimaa).
– 130 000. Suomessa työvoimapulan takia syntymättä jääneiden työpaikkojen määrä 12 kk aikana (vuosina 2021-22).
Luvut ovat karuja, mutta samaan aikaan kiistellään edelleen siitä, tarvitaanko maahanmuuttoa. Syvälle on pinttynyt ajatus siitä, että tänne on kyllä halukkaita tulijoita ja me voimme vain kuoria parhaat päältä. Näin saattoi olla 20-30 vuotta sitten, mutta maailma on muuttunut sellaisella vauhdilla, ettemme täällä pohjoisessa sitä ihan ymmärrä. Ovellamme ei liiemmin ole kolkuttelijoita. Nykypäivänä esimerkiksi perinteisesti työvoiman lähtömaana tunnettu Bulgaria kärsii työvoimapulasta. Globaalisti hätkähdyttävintä on Kiinan työikäisen väestön määrän kääntyminen laskuun.
Suuri ongelma osaajapulassa on, ettei se juurikaan näy ulospäin. Harmittelemme, kun tuote kaupassa on kallistunut (”inflaatio”), lounasruuan saapumisen hitautta (”kesätyöntekijät”) tai heikkoa asiakaspalvelua (”ei Suomessa osata palvella”), vaikka monesti syynä on, ettei osaavia tekijöitä ole tarjolla tarpeeksi. Olen ottanut tavaksi kysellä yrityksiltä, joita työntekijäpula vaivaa, mihin se pahimmillaan johtaa. Yleisimmät vastaukset ovat, että se estää yrityksen kasvua tai (tiettyjen alojen kohdalla) että työt tehdään ulkomailla. Molemmat ovat surkeita vaihtoehtoja ihan jokaiselle suomalaiselle.
Emme koskaan saa varmuudella tietää, miten paljon menetämme elintason kasvussa työvoimapulan takia. Myöskään voivoittelu ei auta: olisi syytä alkaa yhä vahvemmin maahanmuuton sijaan puhua Suomen vetovoimasta ja pitovoimasta. Miten saamme parhaat tai vähintään tarpeeksi hyvät osaajat muuttamaan Suomeen ja jäämään tänne? Se on paitsi tämän myös tulevien hallitusten todellinen haaste.
