Nurkan takana
Enää kaksi viikkoa, kerrottiin uutisissa. Koronarajoituksista luovutaan asteittain. Ryystän aamukahvin rauhassa loppuun. Kaksi vuotta jatkunut koronapandemia on ollut täynnä äkkijarrutuksia, tiukkoja mutkia, loivia kaarteita, lupauksia, takapakkeja ja taas muutama kilometri suoranpätkää. Kun lapsi hypähtää nurkan takaa vanhempansa eteen kymmenettä kertaa ja huutaa ’YLLÄTYS’, näyttelemme sinnikkäästi yllättynyttä. Yhdennellätoista kerralla on pakko käydä ulkoiluttamassa koira ja hakemassa posti.
Maaliskuussa 2020 kävelin lehtikuvaajan kanssa valmiiksi rakennettujen messuosastojen lomassa. Ruotsista tuleville näytteilleasettajille oli jo ilmoitettu, että nämä messut siirtyvät. Niitä messuja ei tullut vielä seuraavanakaan vuonna. Kaikki sormet ovat ristissä, jotta ne tänä vuonna jossain kohtaa pystyttäisiin järjestämään.
Tämä aika jättää väistämättä jälkeensä paitsi taloudellisesti pitkäkestoiset haasteet myös railon luottamukseen ja uskottavuuteen. Voiko yhteiskuntaamme nojata ja luottaa hädän hetkellä? Kannetaanko täällä aidosti vastuuta silloin kuin sitä todella tarvitaan? Ovatko kaikki työt yhteiskunnan silmissä arvokkaita?
Tapahtuma-, matkailu-, kulttuuri- ja ravintola-ala ovat kohdanneet pandemian rajumman kautta. Se on todistettavissa useilla kyselyillä ja tutkimuksilla, joita näiden vuosien aikana on jo ehditty toteuttaa. Luovatkin alat ovat joutuneet pinnistämään mielikuvituksensa äärimmilleen, jotta tilanteesta on selvitty edes hiustupsu pinnan yläpuolella.
Huolestuttavinta tilanteessa on, että sumuvalojakaan ei vain saada päälle ja useat alat kokevat jääneensä täysin jalkoihin. ”En ole epidemiologi, mutta voin vilkaista” -tyyppistä keskustelua käytiin ylhäältä alas. Yhtäkkiä monella eri koulutus- ja kokemuspohjalla saattoi olla yllättävän vankka käsitys siitä, miten ravintolointia tai tapahtumia tehdään. Toimintaohjeita kipeästi kaivanneet alat saivat monitulkintaisia ohjeita ja usein valitettavan myöhään. Itsekin hieman kielitiedettä yliopistossa lukeneena en ole saanut aina tolkkua missä mennään.
Tavoitteena tässä poikkeuksellisessa tilanteessa on varmasti ollut hoitaa tarvittavat ja välttämättömät päätökset kentän tietoon niin, ettei tule sanomista esimerkiksi lakipykälistä. Sillä seurauksella, että joka ikinen kerta tuli sanomista.
Samalla kun odottelemme koronarajoitusten loppumista ja ryystämme ties monennettako santsikuppia, toiveena on ennakoitavuus. Voi olla, ettei tämä ole viimeinen katastrofi, jonka yhdessä kohtaamme. Tästä kaikesta voidaan hyvinkin oppia puolin ja toisin, niin viranomais-, hallinto- kuin yritystasollakin. Ennakointia, skenaarioita, tukijärjestelmien kehittämistä. Näitä kaikkia tarvitaan, kun uutta kestävämpää tulevaisuutta rakennetaan.
Tulevaisuus tulee rakentaa yhteistyössä elinkeinoelämän kanssa, sillä kuulluksi voi tulla vain, jos joku kuuntelee.
